Vetehen astu

 Vedän nyt viimeisen kerran syvään henkeä. Toivon sen riittävän minulle pinnan alla, kunnes pääsen sinne, minne tahdon uida.

Jos se ei riitä, järvi on kotini ja hautani päivien loppuun saakka.

Minä tapasin hänet kedolla, mädäntyvien kasvien reunustaessa tietäni. En ollut koskaan nähnyt sellaista miestä, voi, hän oli tumma ja hänen silmissään läikehti elohopea. Katsoin häpeilemättä, kun hän metsätöistä nahkeana riisui paitaansa. Ruumiinsa kertoi minulle asioita. Työtä paljon, ja hyvää ruokaa, eikä liikaa olutta tuopin pohjalla, näillä miehet venyivät pitkiksi, toisin kuin isäni tykönä kylässämme. Meillä oli niukka leipä ja niukemmat pellon antimet. Kaikki oli hyvää tahtoa, muttei hyvä tahto kasvata neitojen lanteita, ei rikkaan naapurin tähteillä kasvateta kaunottaria. En totisesti niin pitkää ja salskeaa miestä ollut ikänäni nähnyt, ja siksi minä tuijotin, kunnes hän huomasi minut.

Minussa ei ole koskaan ollut, mitä tuijottaa. Sorja olen, olen liiankin kanssa solakka, ja nenästäni sanotaan sen osoittavan ylös ja kohti huikentelevia satutarinoita, jotka eivät pahnan pohjimmaiselle kuulu.

Oli minulla silmäni, toki, siniset kuin kesätaivas, ja niitä tuo tumma muukalainen jäi katsomaan.

”Ihmisen tytär, tule tyköni, älä pelkää”, hän sanoi, jos muistini ei minua petä.

”Miksi kutsuit minua?” minä kysyin. ”Onko siinä jotain epäilemisen varaa, että olen ihminen? Nainen minä olen, vai vaihdokkaaksiko luulet?”

”Niin on meillä tapana sanoa”, hän virkkoi, enkä enää epäillyt häntä, sillä hänen partansa repesi valloittavaan hymyyn ja minä näin, että hänellä oli hampaatkin tallella vielä, vaikka hän varmaan oli jo lähellä kolmeakymmentä ikävuotta.

Minä olin varmaankin jo menettämässä kolme hammasta ja mahdollisuuteni päästä naimisiin, olinhan jo kahdenkymmenen ja viiden vanha, eikä kukaan ollut minua mielinyt, sillä olin aina ollut sairaalloinen ja naiset tapasivat sanoa, että synnytyksessä näin kapeat lanteet repeäisivät. Siksipä ei hyvää hyvyyttään yksikään mies minuun tohtinut koskea, vaan minun annettiin elää rauhassa, jokseenkin yksinäisenä, mutta pidettiinhän minusta toki, kun tuolla tavoin henkiin jääminen minulle tahdottiin varmistaa.

”Niin sinun kylässäsi sitten varmaankin sanotaan”, minä sanoin, enkä pelännyt, vaan astuin hänen tykönsä. Oli nimittäin kuin maa olisi kuiskinut minulle, että tuon miehen luona minun olisi hyvä olla.

Ja minua poltti myös oma tuleni, kupeeni nytkähtely joka kerta, kun tuo väkivahvan näköinen uros liikahti ja hikikarpalot liikkuivat hänen paljaalla ihollaan.

”Katso pois vain”, hän sanoi. ”En minä puhki kulu.”

”Entäpä jos itse kulunkin?” sanoin, mutten voinut estää jalkojani. Hänen luokseen ne minua veivät.

Oli tarpeeksi ihmeellistä, että hän halusi puhua kanssani eikä pilkannut minua. Vielä ihmeellisempää oli, että hän suorastaan kehotti minua tuijottamaan itseään.

”Mikä olet miehiäsi?” minä kysyin. ”Kumma on sinun kyläsi – eivät omassani kahta sanaa vaihda minunlaiseni kanssa.”

”Nytpä itse väität olevasi vaihdokas”, hän murjautti ja tarjosi minulle kättään. ”Kiivetään tuohon oksalle, niin taidan näyttää paremmin, missä asun.”

Minut oli opetettu tätä paremmaksi. Minun olisi kuulunut tietää, ettei vieraille noin vain menty haastelemaan, sillä eri kylissä oli eri säännöt, ja saattaisin aikomattanikin astua jonkun varpaille, jos nyt lähtisin hänen matkaansa.

Kumpi olikaan minulle tärkeämpää, muiden varpaat vai oma sydän? Hölmösti valitsin, ja mielestäni tein juuri oikein sillä hetkellä asiaa ajatellessani. Niinhän kaikki hölmöt uskovat, kun tekevät tyhmästi. Ei sellainen huono valinta ole kunnollista hulluutta lainkaan, mitä tehdessään epäröi kunnolla.

Ja minun jalkani kuljettivat minua häntä kohden. Käteni tarttuivat hänen käsiinsä kuin varas tarttuu pöytähopeisiin. Ei sillä, että olisin silloin tiennyt, miltä hopea näyttää.

”Tuohon oksalle?” minä kysyin. ”Tuohonko, missä se puskee lehteä?”

”Tuohon juuri. Odota, voin nostaakin sinut, niin et joudu ponnistelemaan.”

Jokin sanoissa kuulosti minun korviini rivolta, ja peitin kasvoni kääntämällä pääni, sillä minä vallan punastuin.

En tiedä, mikä voima sai minut tykästymään häneen niin nopeasti, mutta ensimmäinen kosketus hänen kämmenistään iholleni oli salaman lailla heti läpi minun kehoni ja huuleni halusivat hänen huulilleen.

Hän auttoi minut oksan haaraan, vanhan ja väkevän puun taitteeseen. Sieltä todellakin näki kauemmas. Minä tähysin laaksoon, jonka pohjalla väreili järvi. Siellä näytti kaikki niin rikkaalta, vihreältä, että minä tulin heti kateelliseksi ja vaadin tätä outoa miestä viemään minut kyläänsä.

”Pääset kyllä”, hän virkkoi jokin outo riemu silmissään. ”Mutta sinun täytyy pysyä lähelläni.”

”Miksi, mitä vaaraa minulle voi siitä koitua?” minä kysyin, kun hyppäsin alas hänen jälkeensä ja hän lähti taluttamaan minua alas laaksoon.

Minun oli niin hyvä olla hänen lähellään, etten voinut uskoa hänen kyläläisistäänkään mitään pahaa.

Hän tuoksui väkevältä miehiseltä hieltä ja puhtaalta vedeltä.

”Älä kysy tuota”, hän sanoi ja hymyillen heitti tukkansa taakse kuin vikuroiva hevonen.

Me kävelimme läpi uhrilehdon, ja sen aikaa mieleni malttoi olla hiljaa. Pyhässä paikassa olisi ollut niin kovin epäsopivaa ruveta öykkäröimään.

Kuitenkin, heti, kun astahdimme toiselle aukealle ja erotimme jo hirret kylän talojen seinissä, minua alkoi taas kutkuttaa tämä epätietoisuus. En tiennyt, oliko kyse jostain vanhasta sukujen välisestä vihasta, mistä minulle ei oltu kerrottu mitään.

Siksi minä rohkenin kysyä häneltä asioita, joita en kuuna päivänä olisi kyennyt isäni kylän väeltä kysymään.

”Miksi minun pitää varoa?”

”Kysyt tuota jo toiste. Nyt pidä suusi siitä asiasta visusti supussa, niin kaunis kuin äänesi onkin.” Hän otti varoen maasta pitkän oksan sauvakseen, kuin hän olisi ollut paimentamassa minua.

Me menimme hänen kyläänsä, enkä minä kysellyt kolmatta kertaa, sillä mitä sahtia ne minulle juottivatkaan! Koskaan en ollut maistanut yhtä makeaa leipää, ja tuotiinpa eteeni kaukomaiden herkkujakin, eikä kukaan karsastanut minua, vaan he sanoivat: sinä olet kaunis, kun noin sorja olet. Ja minun kanssani tanssittiin ja ilakoitiin talojen viheriäisillä pihoilla, ainakin sitten kun sahti nousi itse kullekin päähän, ja minusta tuntui, että huoleni oli ollut turhaa. Minua pidettiin hyvänä. Olkoonkin, että täällä oltiin enimmäkseen turhankin kanssa kalpeita ja puhuttiin pitkillä sanoilla – minä viihdyin todella tässä kylässä, ja niin minä kävin harkitsemaan naimakauppoja. Jostain ihmeen kumman syystä tämän kylän paras uros oli suuresti minuun tykästynyt. Ja jos minä kuolisin lapsivuoteelle, ehkä niin oli tarkoitus tapahtua, ja minun elämäni lyhyt mitta korvattaisiin elämäni erinomaisella laadulla.

Näitä minä kävin jopa ääneen turisemaan siinä penkillä, kun liekkien valossa istuimme ja söimme juustoa. Se oli muuten hyvää juustoa se, muttei kukaan syönyt liiaksi – täällä kuului kai tehdä vähän sitä ja vähän tuota eikä mitään ylenpalttisesti.

”Ihanko tosissasi noita puhut?” mies kysyi. ”Vaikket tiedä edes minun nimeäni.”

”Tosissanihan minä, sillä elämä voi jäädä lyhyeksi niin monesta syystä”, minä sanoin arkaillen. ”Anna minun viedä sinut kylääni, pyytämään kättäni.”

Hänen kasvonsa synkistyivät sen siliän tien. ”Emme lähde nyt täältä mihinkään.”

Samassa hillitön kauhu valtasi minut ja tunsin vereni muuttuvan jääksi. Minä säntäsin ovelle ja ulos.

Yhtäkkiä minä olin veden alla, ja olisin vetänyt sisääni sitä, jos olisin yrittänyt hengittää. Tumma ja samea järvenpohja ympäröi minua, oli levää, pikkukaloja, kaikkea mikä mönkii mudassa.

Minä avasin oven ja menin takaisin sisälle. Olin taas turvassa, kuinka kauan, sitä en tiennyt.

Huohotin ja kuivailin märkää tukkaani.

Mies katseli minua syrjästä, jotenkin näytti siltä, että hän oli pahoillaan, mutten minä varmaksi tainnut sitä sanoa.

”Minun luonani sinulla olisi kaikki hyvin”, hän sanoi.

”Olet vedenhenki”, minä sanoin, vaikkei henki sisälläni riittänyt puhumiseen ja virkkeeni tuli ulos pelkkänä kuiskauksena.

”Sitä minä olen,” hän tunnusti. ”Eikä täältä käy lähteminen noin vain. Mutta noinko sinun halusi muuttuu vastenmielisyydeksi? Etkö todella edes harkitse, että jäisit?”

Olin tovin hiljaa, ja sanoin sitten:”Enhän minä lähtenyt pintaan uimaan.”

”Et niin.”

Minä katsoin lattioille levitettyjä kalliita mattoja, katsoin pöytää, joka oli katettu koreaksi. Katsoin nauravia vanhoja vaimoja. Heillä vaikutti olevan kaikki hyvin.

Minä muistin, kuinka kaikki pinnan yllä minua karttoivat. Minä muistin, kuinka minun tuli piilottaa itseni, ettei kukaan mies haluaisi minua koskettaa ja siten tahtomattaan satuttaa. Muistin, kuinka huivi kiristi päätäni, ja sen, miten sitä ei saanut vieraiden tykönä ottaa poiskaan.

”Vieläkö otat minut?” minä kysyin. ”Minä käyn isälleni ilmoittamassa, etten ole tulossa takaisin.”

”Pinnalle on pitkä matka,” hän sanoi. ”Oletko varma, että sinun tarvitsee tehdä se?”

”Jos suinkin minut päästät lähtemään, minun olisi parempi olla, jos kukaan ei huolehtisi minusta.”

”Ihmiset ovat sellaisia, että he huolehtivat kuitenkin. Mutta päästän minä silti sinut, jos se tekee sinut tyytyväiseksi. Älä huku. Häitämme tanssitaan huomenna.”

Niine sanoineen hän avasi oven ja minä lähdin uimaan pinnalle.

Tässä minä nyt olen, uppeluksissa, ja pelkään, että minun on käännyttävä takaisin. Järvi on syvä. Enkä tiedä, miten minä tänne päädyin, mutta tänne minä jään, ja minun hääni ovat huomenna, olin sitten niissä hukkuneena raatomorsiamena tai elävänä, sillä minä olen nyt veden oma. Kai hänellä on veljiä, jotka ovat vielä emäntää vailla. Minä satuin nappaamaan parhaan. Jalkavaimoja en hänen salli ottaa. Jotkut tavat pidettäköön pinnan molemmin puolin voimassa.

Vetehen kun astuin, en arvannut, miten minun kävisi. Veden oma minä joka tapauksessa nyt olen.

Vesikasvit tarttuvat nilkkoihini ja vetävät minua alas, takaisin pohjaan. Ei minusta taida olla enää uijaksi, käännyn takaisin ja vietän päiväni kuolemaani saakka hänen vaimonaan.

© I. A. Saari