I. A. Saaren kirjanurkkaus

  Minulla ei ole muuta tapaa saada sana vietyä sinulle lähdöstäni. Kirjoitan siis kirjeen. Vieressäni on mustekynä ja mustaa mustetta. Minun annetaan käyttää niitä. Minulla on kaikki hyvin. Ensimmäisen kerran tapasin heidät, kun etsin hiehoa lähimetsästä. Ei pitäisi kai päästää niitä karkaamaan, mutta tammani sai juuri sinä iltana varsan ja olin ajatellut antaa sen sinulle, jos se jäisi henkiin ja jos se olisi ori. Sinähän sanoit, että haluat hevosen. Se hieho pääsi kuitenkin karkaamaan ja minä perään. Jätin äidin huoleksi varsan ja sen emän. Äiti sanoo, ettei hän halua, että häntä kiusataan tällaisilla. Hän on jo vanha. Oli. Kai hän on edelleen. Minä kävelin ohi tuttujen koivujen ja samassa jokin outo tunne valtasi minut. Kuin olisin kävellyt luvatta naapurin tontille. Kyllä minä tiesin jo silloin, että heitä pitää pelätä, mutta tiedäthän sinä, miten jalkani vaeltavat. Minulla on kaikki hyvin ja sinun on parempi uskoa se. No niin, minä ajattelin kun näin metsäaukiolla sienirenkaan...

  Noituus. Sitä on kaikkialla. Veressä, kivissä. Se on kieli, se on matematiikkaa, jonka säännöt täytyy tuntea, jos sitä mielii käyttää. Luojamme Herra antoi meille tämän voiman niin hyvässä kuin pahassakin. Sitä ei moni tiedä; jotkut pelkäävät noituutta, olettavat sen olevan paholaisesta. Minä sanon teille: paholaista ei ole. Ei ole persoonallista pahaa muuta kuin se, minkä me ihmisinä teemme. Jotkut tarttuvat hyvään; ja heidän jalanjäljissään ruoho pian vihertää, vaikkeivät he noitia olisikaan. Jotkut antavat pahan viedä, koska se usein on helpompaa; ja he eivät saa rauhaa kuolemassakaan vaan jäävät sovittamaan tekojaan maan päälle, henkinä, aaveina. Paholaista ei siis ole, ja noituutta voi käyttää, mutta minun täytyy kannustaa teitä varovaisuuteen. Teidän täytyy tehdä noituuden kannalta edullisia sopimuksia. Teidän täytyy huolehtia, ettei vaaka kallistu kumpaankaan suuntaan, sillä jos annatte liian vähän, voitte saada tuta henkien raivon, jos annatte liikaa, ahneet henget varmas...

  Ajattelin hieman informoida lukijakuntaani tulevasta suomenkielisestä kirjastani. Kuunsurma: Veren sinetti Kuunsurma on kirottu mies. Jumalattaren vietyä häneltä vero-oikeutensa hän ei voi omistaa maata tai mennä avioon. Oraakkelin lahjoilla siunattu Aurora Sininen on vakuuttunut, että Kuunsurma on silti valittu, mies, joka pystyy estämään matosoturien hyökkäyksen. Kun Kuunsurma, Aurora ja pari muuta vähäosaista maankiertäjää etsivät jumaluuteen kantajansa kohottavia Sinettejä, he kohtaavat karun maailmansa pahimmat noidat, sotapäälliköt, ja tietenkin kaikkialle lonkeronsa ulottavan inhan korruption. Miten jumalan voi tappaa? Kyseessä on fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Suuressa määrin kirja käsittelee miekka ja magia -tyylisestä miljööstään huolimatta vähäosaisuutta, syrjäytymistä ja propagandan roolia sodassa. Päähenkilö on vittumainen, väsynyt ja viallinen ihminen, joka kuitenkin jaksaa yrittää - muiden puolesta tai itsensä. Kirja on siitä harvinainen tekele, ettei kuole...

  Vedän nyt viimeisen kerran syvään henkeä. Toivon sen riittävän minulle pinnan alla, kunnes pääsen sinne, minne tahdon uida. Jos se ei riitä, järvi on kotini ja hautani päivien loppuun saakka. Minä tapasin hänet kedolla, mädäntyvien kasvien reunustaessa tietäni. En ollut koskaan nähnyt sellaista miestä, voi, hän oli tumma ja hänen silmissään läikehti elohopea. Katsoin häpeilemättä, kun hän metsätöistä nahkeana riisui paitaansa. Ruumiinsa kertoi minulle asioita. Työtä paljon, ja hyvää ruokaa, eikä liikaa olutta tuopin pohjalla, näillä miehet venyivät pitkiksi, toisin kuin isäni tykönä kylässämme. Meillä oli niukka leipä ja niukemmat pellon antimet. Kaikki oli hyvää tahtoa, muttei hyvä tahto kasvata neitojen lanteita, ei rikkaan naapurin tähteillä kasvateta kaunottaria. En totisesti niin pitkää ja salskeaa miestä ollut ikänäni nähnyt, ja siksi minä tuijotin, kunnes hän huomasi minut. Minussa ei ole koskaan ollut, mitä tuijottaa. Sorja olen, olen liiankin kanssa solakka, ja nenästäni...