Kultainen varsa

 

Minulla ei ole muuta tapaa saada sana vietyä sinulle lähdöstäni. Kirjoitan siis kirjeen. Vieressäni on mustekynä ja mustaa mustetta. Minun annetaan käyttää niitä. Minulla on kaikki hyvin.

Ensimmäisen kerran tapasin heidät, kun etsin hiehoa lähimetsästä. Ei pitäisi kai päästää niitä karkaamaan, mutta tammani sai juuri sinä iltana varsan ja olin ajatellut antaa sen sinulle, jos se jäisi henkiin ja jos se olisi ori. Sinähän sanoit, että haluat hevosen.

Se hieho pääsi kuitenkin karkaamaan ja minä perään. Jätin äidin huoleksi varsan ja sen emän. Äiti sanoo, ettei hän halua, että häntä kiusataan tällaisilla. Hän on jo vanha. Oli. Kai hän on edelleen.

Minä kävelin ohi tuttujen koivujen ja samassa jokin outo tunne valtasi minut. Kuin olisin kävellyt luvatta naapurin tontille. Kyllä minä tiesin jo silloin, että heitä pitää pelätä, mutta tiedäthän sinä, miten jalkani vaeltavat.

Minulla on kaikki hyvin ja sinun on parempi uskoa se.

No niin, minä ajattelin kun näin metsäaukiolla sienirenkaan, parempi olla astumatta siihen. En halunnut vihastuttaa ketään.

Kaikki oli päällisin puolin kunnossa. Tietenkin minulta oli hieho kateissa, mutta puut eivät olleet vaihtaneet paikkaa. Ne eivät olleet kääntyneet. Pilkut niiden kyljissä osoittivat edelleen samaan suuntaan.

Liioin ei ollut saniaisilla verta, vaan metsä kohisi omaa lauluaan, kuten aina, ja jos astuin sammaleen päälle, se tirskahti nestettä, kuten kuuluikin. Ja silti minä näin yhden heistä.

En nyt voi kertoa, mitä hän sanoi minulle, enkä liioin avata hänen olemustaan. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi lupaa siihen. Se kaikki tuntuu vain niin henkilökohtaiselta. Et sinäkään ole kertonut minulle, kuka tapasi sinut riihessä kymmenisen vuotta sitten.

Ei, minulla on kyllä lupa kertoa sinulle kaikki, mitä olen nähnyt. En vain halua. Siinä piilee sekin vaara, että haluaisit ehkä seurata minua, jos kuulisit liikaa. Se olisi huono asia. En halua kertoa, miksi.

Hän puhutteli minua ja antoi ohjeet, joilla saisin hiehoni takaisin, mutta minun piti valita. Hieho – mitä yksi hieho painaa vaakakupissa? Mitä sillä on väliä, jos puhutaan – no, hm. En voi puhua siitäkään. Tai voisin, mutten halua.

Kun palasin kotiin, kaikki oli kunnossa, mutta varsoja oli kaksi.

Äitini sanoi, että toinenkin tamma oli ollut tiineenä. Se oli pötypuhetta. Minä tunnen eläimeni. Yksikään muista tammoista ei kantanut varsaa. Ylimääräinen varsa oli kultainen karvaltaan ja kovin siro. Minä myönnän, että minua alkoi pelottaa. Tuollaisia lahjoja ei anneta ilman vastalahjaa.

Siksi minä menin uudestaan metsään, ja tällä kertaa minulla oli mukanani kulhollinen puuroa. Vaatimatonta, myönnän senkin. Asetin kulhon sienirenkaan keskelle ja sitä en voi kertoa, mitä tapahtui seuraavaksi, sillä se on yksityisasia eikä oikeastaan kuulu sinulle. Sen sanon, että koivujen kyljet kääntyivät, ikään kuin ne eivät olisi halunneet nähdä, mitä tein. Yhtenä hetkenä ne olivat kuten aina ennenkin, ja kun katsahdin uudestaan, ne olivat muuttuneet.

Sen jälkeen en nähnyt äitiäni enää koskaan.

Harhailin ja yritin etsiä polkua, mutta yksi tie johti kärpässienten keskelle ja toinen hiidenkirnuun. Siinä, missä minun olisi yleensä pitänyt nähdä kotitalon katto, minä näin vain oudon maakumpareen, ja tiesin, että mennessäni sinne olisin minä joutunut vain pahemmin eksyksiin.

Lopulta minulle annettiin ohjeet. Minun kuului kääntää takkini nurin ja kävellä takaperin, mutta jos halusin palata, minun ei tullut katsoa heitä silmiin. Se oli vaikeaa. Heitä oli yhtäkkiä kaikkialla, ja minä myönnän, että minusta tuntui kuin he olisivat yrittäneet johdattaa minua harhaan. Asia ei kuitenkaan ollut niin. Usko minua, kun sanon: he tahtovat hyvää. Se, miten he tahtoaan toteuttavat, onkin eri juttu. Noh, minulle kävi sillä tavalla, että katsoin heitä kuitenkin silmiin. Anteeksi. Minä olin niin väsynyt kuljettuani takaperin koko metsän halki ja halusin ehkä saada vaivani palkaksi muutakin kuin hiehoni.

Sinun täytyy uskoa, etten tee tätä ilkeyttäni, ja etteivät he tee, mutta sinun ei kannata seurata minua. Se ei olisi sinulle hyväksi. He syöttävät minut kylläiseksi, ja minun maljaani täytetään jatkuvasti, mutta sinua minä en halua nähdä täällä. Älä kyseenalaista sitä.

Minut vietiin paikkaan, josta vain kuiskien puhutaan ihmisten keskuudessa, ja voin kertoa sen, etten ole ihanampaa hovia nähnyt. Minulle kerrottiin salaisuuksia, joista sinä et voi koskaan tietää. Minut kylvetettiin lähdevedessä ja ihoni siveltiin hyvillä öljyillä. Tuoksuin morsiamelta.

Kun minulta kysyttiin, otinko varsan vastaan, sanoin, että jätin sen äidilleni. Se taisi olla virhe. Heidän kanssaan tekee niin usein virheitä. Ei siinä ole mitään syytä huoleen. Aina tulee jätettyä jokin muotoseikka huomiotta. Viallisiahan me kaikki olemme heihin verrattuna. He eivät kuitenkaan ilahtuneet. He sanoivat, etten voisi jäädä pitämään iloa heidän hovissaan. He antaisivat minut metsälle. Ja siinä – siinä on pelottava ajatus.

Tiedän, että metsä hengittää. Sinäkin tiedät. Olemme puhuneet siitä. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa, miten oikeassa olimme. Minut vietiin paikkaan, jossa kivillä on sielu. Usko minua. Ne kertoivat minulle salaisuutensa, ja mikseivät olisi kertoneet, enhän koskaan välittäisi niistä tietoa eteenpäin. Minut kahlittaisiin tähän metsään. Ja sammal jalkojeni alla, voi! Se ei pitänyt siitä, että tallasin sitä. Saniaisilla oli verta. Puut kääntyivät, kun katseeni vältti, nekään eivät nimittäin halua tietää liikaa, vaan kun puuta oikein kovasti käy ahdistelemaan, se ei enää käyttäydy kuten puun kuuluu, saattaapa se näkevienkin silmien edessä liikahtaa omia aikojaan. Näin ei kuitenkaan minulle käynyt, vaan tajusin olla huomaavainen ja kääntää katseeni, jotta puut ja kasvit saisivat rauhan. Ne ovat yllättävän arkoja otuksia, vaikka koivukin pystyy toki tappamaan ihmisen. Etkö usko, noh, sinun ei tarvitse. Tuskin koskaan tulet suututtamaan koivua.

Minut vietiin sinne, missä on metsän vanhin ja pyhin paikka, niin, he veivät minut sinne ja jättivät minut puiden ja sammalten armoille. Huomasin, että siellä oli iso kivi, sen kokoinen, että minun teki mieleni kiivetä sen päälle, jos olisin nähnyt pakoreitin korkeammalta tai edes virkistynyt pikkaisen. Ihminen on sellainen, että nähdessään ison kiven se haluaa heti mennä sen päälle istumaan. Minä kuitenkin hillitsin itseni ja istuin maahan, varoen, etteivät jalkani osoittaisi päin mitään sellaista, mitä vastaan en pärjäisi. Ei minulla ole täällä valtaa, mutta se on ongelmistani pienin. He tuovat minulle edelleen ruokaa. Korviini kuiskitaan salaisuuksia, jotka veisivät heikommalta järjen. Sinun ei ole tarkoitus tietää niistä. Kuusilla on mieli. Koivuilla on kieli, mutta vain kataja valehtelee.

Minä olen nyt ollut täällä jo pitkään ja yksi heistä lupasi tuoda tämän kirjeen sinulle. Haluaisin nähdä sinut taas. Siihen ei ole aikaa. Minulla on tärkeämpää tehtävää. Tiedän, mikä uhkaa metsää. Tiedän, että nurkkaan ahdistettuna se tulee taistelemaan. Enkä puiden ja kantojen vuoksi pelkää, vaan meidän ihmisten, jos ylipäätään olen vielä itse sellainen. Ehkä näytän sinun silmääsi petäjältä, jossa on sinulle jotain kovin tuttua ja rakasta. Jos niin kävisi, se olisi hyvä. Jos olen metsän puolella, minun ei tarvitse huolehtia mistään.

© I. A. Saari