Väinö

 Sitä luulisi taikauskon olevan kannattamatonta, nykymaailmassa, kun herrat ottavat jopa buddhalaisuuden ja riisuvat siitä kaiken yliluonnollisen. Olen tutkiessani rikkaiden mielten liikkeitä tullut siihen tulokseen, että ihminen, jota ei voi mikään maallinen uhata, kokee tuonpuoleisen ja ylimaallisen vaarallisena mittaamattomalle äveriäisyydelleen ja sen tähden yrittää kieltää kaiken sellaisen olemassaolon. Sanoihan Jeesuskin, että helpompi on kamelin mennä... Ja niin edelleen. Tosiasiallisesti minä en edes tarkkaan muista, mitä hän sanoi, vaikka olinkin paikalla. Minulla on niin paljon mielen päällä. Niin paljon. 

Aluksi minä ajattelin, että tämä materialismin jälkeinen pinnalliseen tietoon perustuva aikakausi olisi minulle siunaus. Ajatella - saatan mennä kävelemään kaupungille, ihan tuosta vaan, kuten ihmiset, eikä kukaan sano sanaakaan siitä, ettei minun peilikuvani heijastu ikkunoista tai että nimenomaan kultasepän ikkunat kierrän suosiolla kaukaa. He epäilevät ennemmin omia silmiään kuin käsitystään todellisuudesta. Ja tämän takia minä rupesin ajattelemaan, että se on oikeastaan aika vaarallista. Jäykkä havaintoihin perustuva maailmankuva, jota ei kuitenkaan uusi, ristiriitainen aistein koettu asiain laita kykene siirtämään millin vertaa. Mitä se tekee ihmisille? He menevät silmälasejaan nenänvartta pitkin siirtelevän erikoistuneen lääkärin vastaanotolle, kun tällaisista pikkuasioista muodostuva kuohunta on saanut heidät oireilemaan. Voi, minä vihaan tuota sanaa, oireilemaan! He syövät joko painostettuina tai omin ehdoin tuota kuohuntaa hillitseviä lääkkeitä, jotka parantavat kykyä sietää kognitiivista dissonanssia. Kai niistä on joillekin hysteriaan taipuvaisille hyötyä, mistä minä tiedän.

Kymmenentuhatta vuotta, enkä minä vieläkään suostu itse lukemaan itseäni lääkäriksi, sillä minä inhoan matematiikkaa.

Nämä lääkityt hysteerikot kohtaavat minut ja muut kaltaiseni täristen ja alkavat lopulta vältellä tyystin. Peilikuvani ei tule näkyviin, vaikka söisi kymmentä eri antipsykoottia. Se ei ole virhe kenenkään aivokemioissa.

Se on virhe minun olemuksessani. 

Kerran kuitenkin tapasin poikkeuksellisen ihmisen. Hänellä vaikutti menevän hyvin. Oli loma-asuntoa, hyvä terveys, aikuinen poika, nimensä jatkaja ja ainokainen, arkkitehtikoulussa. Ero takana, elämä edessä. Ja hän oli läpeensä taikauskoinen. 

Jotain sattui, jotain hassua ja huonoa onnea tuottavaa, en muista mitä, kun tapasimme kauppojen merkeissä. Hän oli luopumassa mökistään, hän sanoi, ettei ikinä enää lähde "vaalimaan modernia luontosuhdetta jonnekin helvetin skutsiin, kun ei ole akkaa käskemässä". Hän sylkäisi heti maahan vasemman olkansa yli ja puisteli rinnuksiaan.

Siinä hetkessä minä tiesin tavanneeni uuden parhaan ystäväni.

Lähellä ei onnekseni ollut heijastavia pintoja, mutta tuleva automatka huoletti. Hän varmasti näkisi minut peilistä sen aikana, tai näkisi, ettei näe.

En kuitenkaan halunnut vielä paljastaa itseäni. Minä vein hänet kotiini kahville. On sanomattakin selvää, ettei luonani ole hopeaa - ja että sisustuksessa suosin mattaa.

"Hevosenkenkä oikeaan suuntaan", hän sanoi ja viittasi oveni yllä keikkuvaan sisustuselementtiin.

"Onni pysyy sisällä, eikä valu minnekään", minä myhäilin. Hän oli varmaan sellainen ihminen, joka ei pitänyt onnen valumisesta. Noh. Ei voinut mitään. Minun ystävyyteni eivät kestäneet kauaa muutenkaan, sillä mitä koirat ovat ihmiselle, sitä he ovat minulle.

"Se on merkillistä, miten se toimii", hän sanoi ja sekoitti kahviinsa sokeria. Aitoja sokeripaloja, ei sitä kemiallisesti vaarallisen makuista makeutusainetta, mitä olin tarjonnut aiemmin. Hän sekoitti myötäpäivään seitsemän kertaa ja joi vasta sitten.

"Ihmiset eivät pidä tällaista enää kovin suuressa arvossa", minä sanoin.

"Eivät todellakaan. Ja sitten tekevät kauppoja perjantaina, kolmantenatoista, ja ihmettelevät, kun kaikki kusee."

Minä piirsin mielessäni kuvaa yhtä kylmästä ja kovasta miehestä kuin itsekin olin.

"Varis raakkui kolme kertaa kun astuin kadulle", minä sanoin. "Ja ensimmäinen, joka tuli minua vastaan, oli nainen. Siinä luulisi olevan huonoa onnea kerrakseen."

Hän kavahti. "Mieleni tekisi perua koko kauppa, kun puhut noin."

Hänpä oli uppoutunut maagiseen ajatteluun, ja syvälle. Harvinaista. Minä olin ollut siinä uskossa, että se oli köyhyyden järkyttämän mielen yksinoikeus.

Se oli kuitenkin myös perin viisasta. Voin kertoa, että tässä maailmassa on minuakin mahtavampia voimia, eivätkä ne aina ole ihmiselle suopeita.

Me jatkoimme ja turisimme, kunnes tuli aika lähteä ajamaan.

Kun valo, joka heijastui kasvoistani, jätti osumatta peiliin rikkoen luonnonlakeja, uusi ystäväni oli hiljaa.

Kun huomasin, että autoon ripustettu risti oli hopeallaan aiheuttanut minulle pahan ihovaurion käteen ja tarkastelin vammaa, hän oli hiljaa.

Lopulta hiljaisuus kävi vallan kestämättömäksi, ja minä sanoin:"Virkohan nyt jotain. Pelkäätkö minua, miestä, jolla ei ole peilikuvaa?"

"Ja miksi sinua pelkäisin?" Hänen kätensä pysyivät vakaina ratissa. Hänen silmänsä vaelsivat peilistä tiehen ja taas takaisin.

"Enkö minä järkytä mitään osaa sinussa?"

"Mitä hyötyä siitä minulle olisi? Horatio, taivaassa ja maass' on paljon, jot' ei sun järkioppis' uneksikaan."

Minua miellytti kovasti kuulla Shakespearea hänen suustaan, ja vielä se vanha, juhlavampi suomennos. Sanoin tämän ääneen.

"Ihan turhaan ne olevinaan sulavoittavat sitä, mikä on jo ajatonta. Kiihkossaan tulla klassikoksi ihminen sitoo itsensä hyvin tiiviisti omaan kulttuuriinsa, tekee tekemästään hetkeen sidonnaisen ja unohdettavan. Ajattomuus on kömpelyyttä - on inhimillisintä olla kömpelö, olla vaikealukuinen."

Hän puhui niin viisaita, että minun kuollut sydämeni melkein hypähti ilosta.

"Minä olen matkannut kauan ja pitkään, mutta harvoin olen noin viisasta elävää tavannut."

"Ja mistäs päättelet, että minä olen elävä?"

Ja nyt pyrki kaunis ja kauhea hymy hänen huulilleen. "Lasken leikkiä. Tai mistäpä tiedät?"

"Suotta multa aikees salaat, kohta lähteä sa halaat, aamun tullen jälleen palaat ikiyöhön ankeaan. Niinhän muutkin ystäväni häipyneet on aikoinaan", lausuin itse tällä kertaa Poen runoa pätkän.

"Sinä olet tottunut siihen, että ihmiset häipyvät, kuolevat tai muulla julmalla tavalla jättävät sinut", hän sanoi. "Minulla on päinvastainen ongelma. He eivät hitto soikoon jätä minua rauhaan."

"Teetkö sinä heidät kuolemattomiksi?" minä pilailin, sillä aloin olla hermostunut. "Oletko sinä tie, totuus ja elämä? Jos olet, suo anteeksi, en voinut tunnistaa sinua. Olet kovin erilaisen näköinen nykyään."

"En ole Nasaretilainen", hän sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui synkäksi. Samaan aikaan synkkeni taivas yllämme.

Ajoimme moottoritiellä kohti koillista, kohti suuria metsiä.

Ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen minua pelotti. Olin ollut väärässä. Minä en ollut niin suuri poikkeus tämän maailman rakenteessa, että olisin jäänyt havaitsematta ja tulkitsematta. Hitto, viisikymppiset ukot näkivät lävitseni. Taikausko eli ja voi hyvin. Tavallaan minun olisi kuulunut olla siitä iloinen, olihan se ainoa uskonto, joka mahdollisti minulle minkäänlaisen tunnustuksen. Eivät nykykristityt osanneet kuvitella mitään muuta kuin abstraktin luojan, jonkun, joka pystyisi ihmismielen muuttamaan siihen kuntoon, että se kestäisi ikuisuuden. Ei liioin islam enää antanut jalansijaa minulle piinata kunnon ihmisiä, muslimit keskittyivät aivan muihin seikkoihin. Ja kaikki kaukoidänkin uskonnot oli kesytetty ja niiden kynnet katkottu, jotta niitä voitaisiin pakata kiiltäviin kansiin ja myydä Piilaakson miehille ja sellaisiksi haluaville, jotka kävivät vapaaehtoisesti jääkylmissä suihkuissa. Hulluutta ja hapatusta!

Mutta tämä mies oli erilainen, sillä hän tunnusti jonkin perimmäisen pelon olemassaolon.

"Lausu nimesi", minä kärsimättömänä tivasin. "Mikä sinä olet miehiäsi, kun et järky, vaikka kymmenentuhatta vuotta kuolemattomuutta katsoo sinua silmiin?"

"Väinö", hän sanoi, ja sen jälkeen olimme taas aivan hiljaa.

Pitkään siinä meni, mutta viimein hän aloitti kertomaan tarinoita. Hän puhui. Hän lauloi. Eri äänillä, eri ajoista, eikä kaikissa tarinoissa ollut mitään mieltä, mutta minä kuuntelin, ja kun saavuimme määränpäähämme, hän istutti minut penkille ja jatkoi puhettaan ja lauluaan.

”Sadevesi muutti makuaan”, hän aloitti.

© I. A. Saari