Taivaanrauta

 Minun kylässäni on sellainen sanonta, jonka merkityksen harva tuntee ja jota vielä harvempi suostuu avaamaan ulkopuolisille. Minä aion kuitenkin kertoa, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan: älä osta taivaanrautaa. 

Mikä on taivaanrauta? Kerrotaan, että jos riittävästi lahjoo metsänväkeä, he pudottavat syliisi kuolleen tähden, jonka sisällä on täysin käyttökelpoista rautaa tai jotain vielä parempaa. Se kuulostaa hyvältä kaupalta. Vanha kansa kuitenkin tuumaa, että hinta on niin korkea, ettei sitä aluksi käsitäkään. Katsos, kun viet metsänväelle puuroa tai ehkä jopa limpun, he eivät ota ainoastaan tarjoamaasi ruokaa vaan myös jotain sinusta itsestäsi. Voisinpa kertoa, mitä tuo jokin on, mutten voi! En siksi tätä päivittele, että se minua harmittaisi, vaan sen tähden, että muille tämä tieto olisi varmaan hyödyllinen. Minun on mahdotonta rajata se, mitä minussa ei enää ole, koska tuntuu nyt, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Silti en ole katunut päivääkään, sillä taivaanrauta on arvokkaampaa kuin mikään maan päällä esiintyvä aine. Sen sisältö on aina täysi yllätys, mutta se vähä, mikä siitä tiedetään, on kymmenen sukupolven takaa, eikä siitä juuri tule hullua hurskaammaksi, koska meidän aikamme vanhimmat ja viisaimmat ovat ottaneet asiakseen kieltää kaikenlaisen kaupankäynnin metsän kanssa. Ehkä heillä on siinä ketunhäntä kainalossa. Kuka tietää. Minä tiesin vain, että naapurini oli hakannut puita omilta mailtaan ja rikastui nyt päivä päivältä. Se on pahasta se semmoinen, sillä siinä kohdassa, mistä hän hakkasi, oli pyhä paikka. Ei tietenkään ihmisille, mutta joillekin muille. 

Taivaanraudasta ei oikein saisi puhua, paitsi kielteiseen sävyyn. Se on kuulemma niin harvinainen vastalahja uhrauksille, että sen tavoittelu on aivan turhaa sielullaan leikkimistä.

Minä en kai koskaan uskonut, kun sanottiin, että harvinainen on yhtä kuin mahdoton. Eihän metsänväkeäkään ole kukaan nähnyt miesmuistiin, ja silti he tuovat meille karanneen karjamme takaisin ja vievät pirttien portailta korput, joita jotkut vaikutteille alttiit vielä jättävät ulos heitä varten. Ja minä sain viidentoista vanhana autettua kutun sisältä yksisilmäisen kilin, joka kuoli samana iltana. Sekin on kuulemma mahdotonta. Niin vain se tapahtui, mistä sanottiin, ettei sellaista käy! 

Minulla oli varsin tavallinen työntäyteinen päivä takanani. Olin kyntänyt ja kyntänyt, kunnes selkäni oli yhtä kostea kuin vasta järvestä noustuani. Niin, minun maanihan päättyvät järveen, eikä se ole pitkä ja kapea kuten pohjoisen järvet, vaan siinä on hyvä uida eikä minua pelota kalastaa siitä, koska tiedän, ettei siinä ui vedenhenkiä.

Kun olin laskenut työkaluni, muistin sen muhevan limpun, jonka olin jättänyt metsänväelle. Muistivatkohan he minut?

Samassa kuului valtava jysäys, ikään kuin taivaankansi olisi haljennut ja päästänyt jättiläisen valloilleen. Minä tietenkin riensin katsomaan, että mikä se sellaisen äänen pisti.

Oli savuava möykky, aivan pirttini tykönä, ja ruoho sen ympärillä kyti ja korventui. Se möykky oli kooltaan vastasyntynyttä vasikkaa hieman isompi, ja sen pinta oli musta ja täynnä kuvioita, jotka saivat minut ajattelemaan, että väellä oli näppinsä pelissä.

Minä kiertelin ja kaartelin kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes päätin, ettei vitkastelemalla mikään asia parantunut, ja kunhan möykky oli tarpeeksi jäähtynyt, minä kosketin sitä. Siinä meni pitkälle yöhön asti ja ehdin kantaa kaivosta vettä monta kertaa, ettei syttyisi tulipalo.

Se oli todellakin taivaanrauta. Ei tuollaisia kirjailuja maan povi tuottanut kiviin, vaan tässä oli kyse harvinaislaatuisista aineksista, sellaisista, mitä tähdet sisällään hautoivat. Kuollut tähti nimenomaan oli pudotettu minun omalle pihalleni, eikä minulla ollut mitään ajatusta siitä, miten minun olisi kuulunut toimia sen suhteen.

Hyväksyttävä tai hylättävä se kumminkin oli, ja suurella vaivalla minä kannoin sen sisälle, ettei kukaan naapurini olisi tullessaan yllätysvierailulle sitä nähnyt. Silloin tunsin, kun jokin poistui minusta, mutta mikä se jokin oli, sitä minun on mahdotonta kertoa, sillä sen jälkeen en ole tuntenut. En sitten yhtikäs mitään. 

Minulla oli toki ajatuksia, mutta sen huomasin, ettei niissä ollut mitään arvottavaa. Oli vain minä, omat arvioni kunkin toiminnan hyödyllisyydestä ja taivaanrauta, nyt kylmänä, elottomana ja kallisarvoisena. Mitään muuta kuin omaa hyötymistäni ja yhteistä hyvää en ajatellut. Tavallaan sitä olisi voinut sanoa siunaukseksi, mutten minä sitä siltä kannalta ajatellut. Sitä tuumin, että minun oli kätevämpi olla tuntematta liikoja. Rikkaudella on se vaikutus asioihin, että jotkut ympäröivät sinut pyynnöin ja lupauksin, joita he eivät koskaan aio lunastaa, ja jotkut toiset, kateuden rampauttamat, kaikkoavat luotasi kokonaan. En minä pahalla ajatellut heitäkään. Ihmisen mieli on sellainen, että se särkyy, kun joutuu katselemaan toisten onnea.

Minä päätin särkeä taivaanraudan saadakseni selville, mitä sen sisällä oli. 

Kun paljastui, etten omin avuin saanut sitä auki, ajattelin myydä sen eteenpäin. Hyvällä hinnalla, tietenkin. Mutta millä nimellä sitä myydä, kun en tiennyt, mitä se sisältää?

Minä menin takaisin paikkaan, josta sen löysin, ja niin sattuikin, että siihen oli jäänyt sirpale samaa ainesta, mitä taivaanrauta kokonaisuudessaan oli.

Juova juoksi juovan perään, viiru viirutti viirua, eikä väri ollut mikään muu kuin kirkkahin kulta. Tällaista ei ollut edes tavallisissa taivaanraudoissa. Tämä oli palanen jotain isompaa, sukupolvia sitten kuolleen tähden sydän, ja samanlaiselta tuntui rinnassani oma syömmeni, suurelta, mutta liikahtamattomalta, ja vain veren tykytys suonissani osoitti minun olevan yhä elossa.

Olisi luullut, että olisin riemusta hyppinyt ja pomppinut. Minä toimin kuitenkin järkevästi, valjastin hevoseni ja kärrit sen taakse laitoin ja menin taivaanraudan kanssa kaupunkiin kärreineni. Itse en tuntenut ketään, mutta naapurini nimen avulla löysin miehen, joka osti kultaa ja hyvällä hinnalla. Silloin kuulin jotain, mitä muut eivät kuulleet, ikään kuin väkeä olisi ollut ympärilläni kovasti naureskelemassa naapurilleni.

Minä sain taivaanraudan myytyä, ja koska kullan hinta oli kuulemma huipussaan, lähdin niin rikkaana, että ennen olisin hädin tuskin siitä selvinnyt omin jaloin kärrilleni. Minä kuitenkin kävelin, ja minulla oli nyt osuuksia sieltä sun täältä, olin ostanut palan myllyä ja valtakirjan, joka oikeutti minut pieneen asuntoon naapurikaupungista, joka oli suurempi, mahtavampi ja kauempana metsästä. En ajatellut, että kävisin uudestaan kauppaa metsän kanssa. Kahta kertaa he eivät näin suopeita olisi.

Voisi luulla niinkin, että olisin ollut harmissani, kun ilo ei läikähdellytkään sydämessäni lailla ylitse tulvivan joen, lailla piripintaan täytetyn viinimaljan. En kuitenkaan tuntenut edes mielipahaa omasta kylmyydestäni. Oli vain tehtävä. Minä ja minun tehtäväni, pistää taivaanraudasta saamani rahat poikimaan.

Minä muutin kauas entisiltä asuinsijoiltani ja ajattelin aina silloin tällöin takkatulen ääressä entistä elämääni. Mielipiteet minulle vielä sallittiin, ja yksi niistä oli se, että köyhyys ja kurjuus oli minua ylen hyvin valmistanut kohtaamaan suunnattoman vaurauden.

Kerran tulin uteliaaksi ja lähdin katsomaan, mitä vanhalle tilalleni oli tapahtunut. En ajatellut viipyä pitkään.

Kuitenkin, kun hevoseni pysähtyi matkan päähän entisestä pihatiestäni, minut valtasi outo väristys, kuin kylmä tuuli olisi pyyhkinyt ruhoni läpi, vaikka oli tuuleton heinäkuun päivä. Siltikään en pelkoa tuntenut.

He puhuivat minulle jostain näkymättömästä paikasta. Nyt otan vapauden olla kertomatta niitä lukuisia muodollisuuksia, joita kävimme läpi, ja menen suoraan asiaan. Se lienee käytännöllistä.

He kertoivat minulle, että kultaiset juovat olivat olleet pelkkää silmänlumetta. Olin myynyt rautaa kultana.

Minä kiitin heitä, sillä se oli viisasta, ja minä lähdin, tuli hännän alla, ei kauhusta, vaan määrätietoisuudesta johtuen. Pitihän minun ehtiä siirtämään itseni ja osuuteni mahdollisimman kauas ennen kuin taivaanrauta mahdollisesti avattaisiin ja petokseni paljastuisi.

En pystynyt enää nukkumaan, sillä kaikki aikani meni asioiden järjestelyyn. Jouduin valehtelemaan, että olin saanut lupaavan naimatarjouksen kaukaisesta pitäjästä. En halunnut lähteä liian äkkiä. Varallisuuteni siirtäminen helposti liikuteltavaan muotoon herättämättä epäilyksiä ei ollut yksinkertainen tehtävä, mutta minä onnistuin siinä, ja päätin lopulta mennä sinne, minne näkymätön väki minua johdatti.

En päässyt kauas.

Minä ajattelin jo, että perässäni oltiin, kun kuulin kavioiden kalskeen. Niinpä pysäytin hevoseni ja valmistauduin valehtelemaan silmät päästäni. Mikään ei minua enää järkyttänyt. Ei petos, ei varkaus.

Mutta kun käännähdin, näin miltei ramman konin selässä vanhan naapurini.

"Ehtoota", mies sanoi. "Sinua on kaipailtu. Tai minä olen sinua kaipaillut, sillä sinulla on kuulemma läheiset välit väkeen."

En tiennyt, miksi minun olisi kuulunut häntä auttaa, mutta jokin vaisto tiesi kertoa, että se olisi hyvästä.

"Olen raivannut lisää maata pelloksi, mutta se ei ota onnistuakseen", hän sanoi, parta tutisten jostain mielivaltaisesta liikutuksesta.

Minussa ei ollut jäljellä tarpeeksi ihmistä halveksumaan häntä. Sen sijaan ajattelin järjelläni ja kysyin:"Miksikäs ei?"

"Siinä tiellä seisoo pihlaja, enkä kehtaa mennä lähellekään sen juuria."

"Et missään nimessä menekään", minä sanoin. "Oletko mielenvikainen? Pihlajaan ei kosketa. Sitä varten pitäisi anoa metsältä lupa niin monen mutkan kautta, ettei meistä kummastakaan ole siihen."

"Tuumin, että sinusta voisi ollakin", hän sanoi ja kohensi suitsia käsissään. "Vuodet ovat kovin ohueksi leipäni siivuttaneet. Pitäisi saada tehtyä lisää ja enemmän, sillä sinähän tiedät, kuinka myyn kaiken eteenpäin ja ostan itse omalta naapuriltani sen, mitä syön."

Minun tuli auttaa häntä. En osaa nyt tältä seisomalta kertoa, mistä sen tiesin. Jotkin asiat sitä vain tietää, vaikka sydän olisi kylmä ja tunteeton kuten kuolleen tähden sisus.

Me menimme hänen mailleen, ja toden totta, hänen uudenaikaisen kastelujärjestelmänsä rakentaminen oli loppunut tasan siihen, mistä pihlajan maaoikeus alkoi. Ilman tuota järjestelmää hänen viljasatonsa jäi kuivakaksi eikä pärjännyt kilpailussa, niin hän kertoi, eikä minulla ollut syytä sitä epäillä.

Mieleni liikkeistä tulkitsin sen, että tätä varten vaurauteni oli minulle annettu. Ei itseni tähden. Eikä minulla ollut jäljellä mitään harmituksen tunnetta, niin ovelasti oli metsä asian järjestänyt. Älä osta taivaanrautaa. Niinhän sitä sanottiin, ja syystä, minä tiesin sen nyt. Vai olisiko pikemminkin pitänyt sanoa, että älä myy taivaanrautaa, sillä minä olin nyt menettänyt sen ja tilani ja kohta luopuisin omaehtoisesti kaikesta, mitä olin niiden avulla rakentanut.

Minä en iloinnut tai surrut, vaan minä tarjouduin ostamaan naapurilleni palstan hänen naapuriltaan, jotta kastelukanavat pääsisivät kiertämään pihlajan. Vastineeksi pyysin vuodetta hänen tuvastaan ja leipää pöytääni.

Pitkät vuodet söin naapurini tuvassa laihaa keittoa ja tummaa känttyä, kunnes minulla tärppäsi jälleen.

Sillä aikaa oli osa metsää vallannut takaisin osan ihmisen maita. Taimet kasvoivat. Pihlaja kantoi marjaa joka vuosi. Se oli lajiaan vanhin ja ylväin tuntemani puu. Naapurinikin menestyi, luultavasti siksi, koska hän oli taas taipunut metsän tahtoon. Keitto pysyi laihana, sillä hän oli ruvennut pihiksi. Koskaan en kuitenkaan kyseenalaistanut hänen kiitollisuuttaan. Hän teki aina selväksi, että minä nukuin pehmeämmällä alustalla kuin hän ja poimin aina ensimmäisenä sopasta sattumat.

Minua ratsasti hakemaan se mies, jolle olin taivaanraudan myynyt. Minä olin varma, että hän tappaisi minut, iskisi kuoliaaksi tuolla komealla puukolla, joka tupessaan roikkui hänen vyöllään. Koin vain ja ainoastaan tuon syvän, terävärajaisen rauhan, joka sisälläni oli vallinnut jo pitkään. Mitä sitten, vaikka minusta laskettaisiin veret, jos niin olisi tapahtunut, se olisi kai ollut oikein.

Hän kuitenkin lankesi jalkoihini kyynelehtien.

"Terve, sinä metsän tuttu!" hän huusi ja hakkasi maata edessään.

"Kaikkiko minun tuttavistani nykyään tietävät", minä vastasin ja katselin, kun hän kärsi mielensä tunteellisista liikahduksista.

"Minä olen kovin väärin sinulle tehnyt. Mutta taivaanrautasi olen aina saanut takaisin, vaikka se on minulle suuren omaisuuden tehnyt. Ja millä vääryydellä! Vääryydellä!"

"Etkö ole myynyt sitä?"

"Olen keinotellut ja käyttänyt sitä panttina. Sillä tavoin menetellen pääsin minä sisälle suuren maailman liiketoimiin. Sinä et tiedä! Sinä et tiedä! Se, minkä toit minulle harvasuonisena kultana..."

Minä kerkesin vartomaan hänen puheensa jatkoa jokusen tovin.

"Timantteja", hän sai lopulta kakaistua. "Harvasuoninen esiintymä kultaa olikin tiivis rypäs timantteja, juuri tarpeeksi kuorrutettu jalolla kellertävällä hehkulla, että menit halpaan, se oli sen verta mittava ja laadukas, että minun olisi kuulunut antaa sinulle viisinkertainen hinta. Ja minä olen sinun nahastasi elantoni kiskonut!"

En vieläkään ollut mykkä, sillä minut oli vapautettu kaikesta tunteellisesta moskasta, miten, sitä en tiennyt.

"Ja sinä ajattelit korjata asian?" minä kysyin.

"Kaikkeni sinulle antaisin, jos olisin kunnian mies!" hän huudahti ja kohottautui sen verran, että löi rintoihinsa kuin suuren tuskan vallassa.

Minä en osannut edes olla tyytyväinen siitä, ettei moinen kipu minun sieluuni koskisi enää milloinkaan.

"En ole - en ole kunnian mies. Niinpä minä annan sinulle - puolet. Ja pyydän, ettet tappaisi minua tähän paikkaan, onhan tuntoni jo riittävästi minua kiusannut."

Naapurini oli sillä aikaa tullut kuuntelemaan, sillä kauppamiehen mesoaminen oli kaikunut läpi koko pihan.

"Paljonko hän sitten on velkaa sinulle?"

Ja kauppamies kuiskasi minulle summan, joka ennen taivaanrautaa olisi saanut minut menettämään tajuntani.

Naapurini korskahti. "Minä satuin kuulemaan tuon. Voitkin muuttaa minun nurkistani samoin tein."

Minä sain takaisin vanhan tilani, minä päätin asua siellä, koska metsänväen oli helpompi neuvoa, kun olin lähellä heitä. Sain takaisin myös taivaanraudan, koska kauppamies oli jo sen avulla itselleen ketkuillut huomattavan omaisuuden, mutta sitä, minkä olin menettänyt saadessani sen ensi kertaa, en saanut takaisin, vaan outo tyyneys seurasi minua kaikkialle. Oli vain kirkas järki, joka minua johdatti.

Annoin villin kasvuston hiljalleen palata peltojeni laidoille. Viljelyyn minulla ei mielenkiintoa riittänyt, eihän minulla ollut enää mitään tarvetta olla omavarainen. Taivaanrauta lepäsi lukitussa hillokellarissani, se vaikutti houkuttavan rahaa, joten minä myötäilin sen tahtoa ja kustansinpa alati kasvavalla vauraudellani naapurin tyttäret kouluun.

Kaipasinko minä entistä, sitä aikaa, kun syömmeni saattoi vielä vavahtaa riemusta tai järkytyksestä? Vaikea sanoa, kun minulta oli otettu pois myös kyky menneiden haikailuun.

Aika ajoin minä otin avaimeni ja menin paikkaan, josta kukaan ei tiennyt. Totta kai minä osasin jättää taivaanraudan rauhaan sikäli pitkäksikin toviksi, että kävin lomailemassa suurten pitäjien keskustoissa, markkinoilla ja niin edelleen. Silti vaistoni sanoi, ettei minun ollut siitä hyvä liian moneksi toviksi erota. Minä kävin silittämässä sen kylmää pintaa ja imemässä siitä lisää ylimaallista viisautta. Minun uskallukseni oli estänyt jo monta näkemästä nälkää, ja minä itse, niin, olisi kai voinut sanoa, että kauppa oli kannattanut. En enää arvottanut asioita sillä tavalla, että jokin oli hyvä tai huono. Olin tehnyt taitavasti. Niin minä suostuin muotoilemaan sen.

Älä osta taivaanrautaa! Niinpä niin! Vanhojen vaimojen satuilua ja jonninjoutavaa pelottelua kaikki nuo puheet.

© I. A. Saari