Hän

Sadevesi muutti makuaan hänen kuolemansa jälkeen. Huomasimme sen kesäkuussa. Heinäkuussa metallinen suutuntuma erottui tarpeeksi vahvasti epäilijöillekin. Elokuussa tiesimme sateen olevan hänen vertaan.

Sellaista sattuu, kun jumalatar kuolee.

Emme tienneet, mitä veri tekisi sadollemme, joten itkimme. Emme tosin hänen vuokseen. Olimme hylänneet hänet ja vanhat tavat aikoja sitten. Vaikka astuimmekin uuteen kotiin vasen jalka edellä ja siunasimme karjan seitsemän yrtin savulla, nuo asiat eivät olleet hänen palvomistaan. Palvoimme voimaa, jonka hän oli meille antanut, emme jumalattaria, emme jumalia tai edes henkiä. Joku oli joskus sanonut saman hyvän vaikutuksen tapahtuvan riippumatta aikomuksesta. Luonnollisesti siis jatkoimme tyhjiä rituaalejamme. Luulenpa, että usko häneen oli vähentynyt olemattomiin ennen verisateita.

Oliko se siunaus hänelle? Yksi viimeinen siemaus valtaa kuolevaisten ylle, yksi siemaus kyyneliämme? Emme kai koskaan itkeneet hänen vuokseen. En tiedä, olisiko meidän pitänyt. Hän ei koskaan ollut kovin tunteellinen jumalatar.

Puhuimme kyllä siitä, mikä tappoi hänet. Jotkut väittivät sen olleen me itse. Jotkut sanoivat, että se oli voimakkaampi jumala, olento julma kuin sota itse. Jotkut ajattelivat, että uskomme puute oli avannut portin ukkosenjumalalle.

Ukkonen ei koskaan ollut kuulunut ystäviimme.

Osa kylästä paloi maan tasalle. Se oli elokuun viimeinen viikko, jolloin veriset sateet olivat liki ohitse niin, että kaikki mitä hänestä jäi oli kärsivien peltojen yllä leijaileva ruosteen haju. Palon syy oli salamanisku. Vanhimmat huomioivat tämän välittömästi. He järjestivät rukouspiirin ja yksi vuohi uhrattiin.

Se oli liian vähän ja liian myöhään.

Seuraava talvi oli tapahtumaköyhä. Hänen verensä oli maassamme paksujen routakerrosten alla. Hänen verensä ruokkisi meidät, he sanoivat, hänen verensä ravitsisi seuraavaa satoamme ja kesä tulisi olemaan täynnä ilon kyyneliä taivaallisten rautakyynelten sijaan.

En uskonut heitä.

Kevät saapui ajallaan. Tuntui lähes mauttomalta ilahtua ensimmäisestä kukasta, ensimmäisestä perhosesta. Hän ei ollut täällä enää, ei, hänen suojeluksensa ei ollut kanssamme. En tiedä, tunsiko kukaan muu samoin. En koskaan kysynyt. Ei jumalista ja jumalattarista puhuta sillä tavoin.

Syntiä, olimme tehneet kauheaa syntiä, ainakin niin silloin ajattelin. Epäuskon syntiä. Ei edes väärien kuvien palvontaa. Ei meillä ollut uskoa kuviinkaan.

Muut kyläläiset taisivat ajatella, että pääsisimme hänestä yli, kuten nuori nainen jatkaa matkaa ensirakkautensa jälkeen, sulkien ajan voimin särkyneen sydämen haavat. He jatkoivat velvollisuuksissaan ja töissään ja sanoivat, että joku muu auttaisi meitä kasvattamaan ruokamme, he sanoivat, että ukkosen herra voisi auttaa meitä, jos ottaisimme hänet omaksemme.

Pelkäsin ukkosen herraa.

En tiennyt, tiesikö hän tiettyjä asioita, kuten kuinka paljon sadetta tarvitsimme tai minne rottia ei ikinä saanut päästä tai minkä vasikan säästää sairaudelta. Hän ei ainakaan tiennyt, kenet kyläläisistä säästää. Neljän lapsen äiti kuoli yllättäen keskellä huhtikuuta. Kyyneliä oli paljon. Jotkut niistä maistuivat vereltä.

Silti oli niitä, jotka ottivat ukkosenjumalan vastaan avosylein. He olivat saaneet häneltä suuria rikkauksia. Kukaan ei koskaan nähnyt noista rikkauksista vilaustakaan.

Ei kukaan, kunnes seppä osti kymmenen hevosta.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja huhuja liikkui paljon, siitä, miten hänellä oli varaa hevosiin ja mitä taivaan nimessä hän suunnitteli tekevänsä niillä. Hän ei tyydyttänyt naapuriensa uteliaisuutta. Hän ei päästänyt hevostensa lähelle ketään muuta kuin itsensä ja poikansa. Huhuja liikkui paljon.

Jotkut sanoivat, että hän oli uhkapeluri ja pelaisi eläimetkin yhtä nopeasti itseltään kuin oli ne hankkinutkin. Jotkut sanoivat, että hän oli murhannut perheenjäsenen perinnön vuoksi. Jotkut sanoivat – ja näissä äänissä oli eniten mielikuvitusta ja selvänäön tuntua – hänen omistaneen elämänsä ukkosenjumalalle ja saaneen sen mukaisen palkinnon.

Vaan yksikään jumala ei hyvin tarkoituksin koskaan houkuttele ihmisiä luokseen noin suureellisin ja suuruudenhulluin lahjoin.

Hevoset olivat vaurauden merkki, mutta oli parempi olla niitä muutama kuin monta. Niiden ylläpito oli kallista eivätkä ne antaneet läheskään yhtä paljon takaisin kuin lehmät, sillä niiden maito oli kirottua ja vain noidat saattoivat sitä juoda. Luonnollisesti tämä johti suosittuun johtopäätökseen siitä, että seppä oli noita.

Eräänä aamuna hänet löydettiin kuolleena kuistiltaan tammojensa ja oriensa irtonaiset päät aseteltuna kauniiseen, symmetriseen kehään hänen ympärillään.

Pidin tapahtumaa yhtä onnettomana kuin paljonpuhuvanakin. Noitavainoajia, he kaikki olivat vainoajia. Ahdasmielisiä, itsekeskeisiä ja nopeita vihastumaan, kun joku teki asiat eri tavalla paremmin tuloksin. Se oli murha, se oli selvää, ja äänekkäimmät jumalallisesta rangaistuksesta puhuvat äänet kuuluivat niille, joita epäilin eniten.

En koskaan ollut piitannut jumalista. Entinen jumalattaremme oli ollut hyvä, olin pitänyt hänestä, mutten olisi koskaan ajatellutkaan tappavani ketään vääräuskoisuuden tähden. Kylä oli nyt jakautunut kahtia eikä minulla ollut mitään halua valita puoltani.

Veri tihkui maasta sinä kesänä. Se ei ollut punaista, ei, mutta eihän sateessakaan ollut väriä näkynyt. Saimme pian selville, että veri oli hyvää lannoitetta. Hän halusi palkita meidät vielä kerran.

Ne, jotka olivat löytäneet uuden jumalan ukonilmasta valon, sanoivat, ettemme saisi syödä mitään, mikä oli veren kasvattamaa. Se oli järjetön kielto. Se olisi tarkoittanut nälkään nääntymistä, sillä verta oli kaikkialla.

Ukkosen palvojat kertoivat peltojensa olevan vapaita siitä. Livahdin salaa kokeilemaan, oliko väite totta. Se ei ollut. Sade ei tunne armoa. Se ei syrji ketään, se ei kysy, lankeaako se herran vai heitteille jätettyjen ylle.

Ne houkat luulivat toisin. Ne houkat rikastuivat nopeasti samalla tavoin kuin seppäkin. Tiesin, että se olisi heidän turmionsa. Ne, jotka pelkäsivät jumalattaren raivoa enemmän kuin olivat rakastaneet häntä, kääntyivät hänen vaikutuksestaan vapaiksi julistettujen antimien puoleen.

Ukkosenjumala oli vahva, mutta niin oli hänkin ollut, kuolemassakin.

Tämä sota vanhan ja uuden välillä repi meidät hajalle ja me kohensimme tämän riidan liekkejä. Pian kahden puoliskon välillä ei ollut enää kaupankäyntiä. Tämä johti nääntyviin vaimoihin ja lapsiin ja lopulta ryöstelyyn.

Olin hyvin varustautunut kumpaakin puolta vastaan. Olin varastoinut ruokaa ja muita tykötarpeita välittämättä, keneltä ostin. Monet vihasivat minua tämän toiminnan takia.

Minun täytyi tappaa mies kynnykselleni. Minun täytyi tappaa heidän sukulaisensa, jotka janosivat kostoa – kostoa! Mitä tapahtui itsepuolustuksen käsitteelle?

Tämä sota tekisi meistä kaikista lopun.

Pidin salaisen tapaamisen muutamien molempien puolten vanhimpien kanssa. Monet heistä olivat sepän ystäviä tai sukulaisia.

Olimme kaikki samaa mieltä. Tämä ei saisi jatkua enää.

Keskellä yötä, sankimman pimeyden hetkellä ratsastin läheiseen kaupunkiin. Pyysin – ei, rukoilin apua. Kukaan ei ollut huomannut minkäänlaisia verisiä sateita. Kaikki olivat tunteneet ukkosenjumalan jo vuosia. Sepän kohtalo vaikutti järkyttävän heitä.

He saivat yhden lihavan sadon toisensa jälkeen, he rukoilivat säännöllisesti, eivät pakkomielteisesti. Kaikki vaikutti täällä paljon paremmalta.

Tiesin, että vanhoihin tapoihin tarraavat pitäisivät tekoani häpeällisenä.

Pyysin silti apua.

Ratsastimme takaisin aamunkoitteessa. Meitä oli paljon. Heitä vähän.

Surmasimme vanhan jumalattaren palvojat. Takavarikoimme kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä ja elintarvikkeita niiltä, jotka halusivat katua tekojaan ja elää. Joidenkin kotien ovien ylle oli piirretty ukkosta tarkoittavat kirjoitusmerkit. Ne kodit jätimme rauhaan.

Olin miltei varma, että merkit olivat ilmestyneet yön aikana.

Vanhan veren päälle vuosi uutta. Maassa makasi ruumiita, miesten ja naisten, joiden lapset joutuivat kantamaan heidät rovioille ja polttamaan heidät.

Tämä massamurha, tämä väkivallanteko toi oikeutta sepän perheelle. Se vaikutti tuovan myös rauhan kylään.

Tunsin tehneeni väärin.

Joka tapauksessa saimme nauttia monta vuotta puhtaista sateista. Vesi oli vain vettä. Me rukoilimme. Me toivuimme.

Surman jälkeen orvoiksi jääneet vihasivat minua.

Olin varma, että hän vihasi minua myös. Petturi. Sitä minä olin. Olisin voinut olla puolueeton, mutta ahneudessani ja epätoivossani valitsin kantani.

Hän ei näyttänyt mitään merkkejä aikeista kostaa. Ehkä hän oli ollut kuollut liian pitkään.

Ehkä hän ei halunnut meitä takaisin. Olimme todistaneet olevamme hänelle arvottomia. Ukkosenjumala oli outo olento. Hän ei tuntenut meitä kuten me olimme jumalattaremme tunteneet.

Kaikki oli hyvin ja samaan aikaan pielessä.

Kuolin viisi vuotta sen jälkeen, kun sateet olivat kastelleet pellot hänen verellään. Ruumiini löydettiin kotini ulkopuolelta punainen neste valuen suustani ja sieraimistani.

Kuolemassakin hän oli vahva.

© I. A. Saari